Kun olin murrosikäinen nuorukainen, tykkäsin eniten
kuunnella 50-60 –luvun musiikkia. Suomen rockabilly-innostus oli silloin
loppuvaiheissaan, mutta sain siitäkin kiinni jonkin verran ja mm. Matchbox tuli
tutuksi. Jonkinlaista hiustyyliäkin kokeiltiin, mutta ei kovin tosissaan
kuitenkaan. Kaverin läskäreitä lainasin kerran, mutta niillä kävellessä rupesi
naurattamaan niin paljon, että se jäi siihen.
Siitä muutama vuosi eteenpäin kiinnostuin 70-luvun
musiikista ja erityisesti ”hippihevistä” (oma termini) tyyliin UFO, Uriah Heep
ja Lez Zeppelin. Silloin oltin kultaisella 80-luvulla; Bogart companyn, Modern
Talkingin, Whamin ja monen muun siirappisen artistin tähdittämä vuosikymmen.
Heavystäkin oli tullut osittain sukkahousuheviä ja glamrokkarit hyppelivät
spandex-trikoissa lavalla, kuten vaikka Mötley Crue. Myös Hanoi Rocks oli kova
sana. Silloin ei ollut muodikasta kuunnella esim. Uriah Heepiä, Lez Zeppeliniä
tai vaikkapa Deep Purplea, vaikka oli sillä bändillä silloinkin oma
kannattajakuntansa.
Screamin’ Minds on aina pohjannut musiikillisen linjansa
60-90 –luvun materiaaliin. Voikin hyvällä syyllä kysyä: Olenko totaalisen ”Old
School”. Kyllä taidan olla ja niin on enemmän tai vähemmän Screamin’ Mindskin.
Meillä on kyllä uudempaakin materiaalia, mutta vähemmän. Koitamme ujuttaa
sekaan muutamia uudempiakin biisejä kokonaisuutta vaarantamatta. Puun runko on
kuitenkin kiinni juuristaan vanhassa rock-genressä ja niin se taitaa pysyäkin.
Juuret ovat sen verran vahvat.
Uskon, että materiaalimme on myös melko ajatonta, koska sen
tahdissa viihtyvät niin monenikäiset ihmiset. Rock on rajaton riemu ikävuosista riippumatta
ja alkoholilla saa lisää hauskaa, jos kunto loppuu muuten...
Uskomme vanhan liiton musiikkiin ja jos se nyt
sitten on old school, niin so be it. Olemme sitä ylpeydellä ja mielellämme.
Terveisin
Jouni
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti